Työttömyys ei ole minulle mitään uutta. En pelkää sitä, enkä varsinkaan häpeä sitä, vielä vähemmän ajattelen, että olisin itse syypää siihen. Olin saman työnantajan palveluksessa eri pituisina jaksoina hyvinkin kaksikymmentä vuotta, ja jos kaikki työssäoloajat lasketaan mukaan, olen ollut työmarkkinoilla kolmekymmentä vuotta, ellen kauemminkin. Tein alani kaikkia työvaiheita, vastuullisista tehtävistä vähemmän vastuullisiin, ja työsuhteitani ketjutettiin tavalla, joka ei olisi enää mahdollista. Kun jäin ensimmäistä kertaa äitiyslomalle, määräaikainen työni päättyi siihen. Katson olleeni etuoikeutettu, koska pystyin hoitamaan  lapseni kotona kolmevuotiaaksi asti. Välillä olin työttömänä, välillä puoli vuotta työllistettynä, sitten taas pitemmän aikaa kokopäivätyössä, mutta projektihommissa. Projekteilla on tapana valmistua ennemmin tai myöhemmin, ja projektityöntekijäkin saa mennä. Kun työnantajan status muuttui (Valtion laitoksesta itsenäiseksi ja erikseen vielä erillislaitokseksi), muuttui myös työllistettävien palkkaaminen hankalammaksi.

Olen lapsesta saakka tottunut niukkuuteen. Köyhä ei koskaan putoa kovin korkealta. Tosin nykyinen köyhyys ja niukkuus on aivan erilaista kuin lapsuudessani. Omalta jälkikasvultani ei ole koskaan puuttunut mitään olennaista ja ruokakin on riittänyt, ei ole tarvinnut selvittää missä lähin leipäjono kiemurtelee. En oikeastaan edes pidä itseäni köyhänä. Minulla on sen verran kuin tarvitsen ja osaan pistää suun säkkiä myöten. Todellisia köyhiä ovat mielestäni ne, joilla riittää rahaa istua paikallisessa kuppilassa oluella ja seistä ovensuussa pakkasessa tupakalla. Minulle se ei riitä elämänsisällöksi.

Koko syksyn seurasin valtakunnallisen sanomalehden yleisönosaston kirjoittelua aiheesta työttömät ja mitä heille pitäisi tehdä. Monet ihmiset - usein sellaiset, jotka eivät itse ole koskaan olleet työttömänä - jakelivat neuvojaan tai paheksuntaansa, yleensä työtä vailla olevat niputettiin yhtenäiseksi massaksi, jota kohdeltiin miten sattuu. Asenteet tuntuvat vieläkin istuvan tiukassa. Vähän kuin nettikeskustelujen kuva yksinhuoltajaäideistä, miehenkipeistä vonkaajista, jotka kuppaavat entisiltä puolisoiltaan lapsille kuuluvat rahat ja hurvittelevat niillä. Työttömille ehdotellaan milloin mitäkin puuhaa kaninpyynnistä lähtien. Ennen sentään saattoi hengenpitimikseen mennä vaikkapa siivoamaan, mutta yritäpäs nyt - ihan pystymetsästä ei sekään enää onnistu. Ja työtöntä saa mennen tullen nöyryyttääkin. Kävin kesällä Korkeasaaressa, ja vaikkei pääsymaksu kovin korkea olekaan, huomasin että työtön pääsee sinne alennettuun hintaan. Tapa, jolla jouduin työttömyyteni todistamaan, ei vain ollut kovin mukava: minun piti levitellä päivärahalaskelmaani lipunmyyjän silmille kaikkien muiden samassa paatissa matkustaneiden kuullen ja nähden.

Miksei työttömille kehitetä muovikorttia, jota vilauttamalla saisi erilaiset alennukset samaan tapaan kuin esimerkiksi eläkeläiset ja opiskelijat? Mieluummin minä korttia kantaisin kuin esittelisin tuntemattomalle ihmiselle tietoja, jotka eivät hänelle millään muotoa kuulu.

Aina on myös niitä lähimmäisiä, jotka ottaisivat työttömältä kaikki tuet pois. Tämä juontaa mielestäni suoraan ajatuksesta, että kaikki työttömät ovat laiskoja työnvieroksujia, jotka mieluummin istuvat kapakassa, eivätkä viitsi edes hakea työtä. Ja näinhän asia ei todellakaan ole. Eivätkä tuet ole niin suuria, että niitä kannattaisi kadehtia. Työtöntä pidetään yhteiskunnan elättinä, tukien väärinkäyttäjänä. Meitä on niin moneksi, kuten eräskin kirjailija taannoin totesi, ja suureen joukkoon mahtuu varmasti myös vilunkeja. Mutta oletetaanpa, että tukimuotojen yhteinen nimi olisikin kansalaispalkka. Sen nostaminen olisi vähemmän leimaavaa. On tulossa eduskuntavaalit, mutta yksikään kansanedustajaehdokas ei (mikäli olen huomannut) ole ottanut puheeksi kansalaispalkkaa. Aiemmin siitä kyllä on keskusteltu, muttei nyt. Kansalaispalkka myönnettäisiin hakemuksesta, ja jos byrokraatit haluaisivat, he voisivat kontrolloida sen ehtoja kuten tähänkin asti. Olen sitä mieltä, että kaikki työ minkä tällä haavaa kotonani teen, olisi kansalaispalkan arvoista. Olisi mellevää sanoa olevansa kansalainen, ei työtön.

No. Joku voi itsekseen ajatella, että miksi en ryhdy kouluttautumaan ja vaihda alaa työtä saadakseni. Yksinkertaisesti siksi, ettei se ole taloudellisesti mahdollista. Ja siksi, että ikäiselläni naisella on vähän vaihtoehtoja (etupäässä kotitalous- ja hoivatyötä, ja niitähän teen jo nytkin). Täytän huomenna viisikymmentäviisi vuotta ja odotan uteliaana, mitä se vaikuttaa seuraavaan TE-keskuksessa käyntiini. Siitä kerron ehkä myöhemmin.