En ole kiinnostunut suurista joukkueurheilulajeista kuten jääkiekosta tai jalkapallosta (muista palloiluista puhumattakaan), mutta yhden käyttökelpoisen sanan olen niistä oppinut: vilttiketju. Kun pelaaja syystä tai toisesta ei saa ottelussa peliaikaa, hän on vilttiketjussa, istuu vaihto- tai varamiespenkillä. Muistan kuulleeni, että sanaa käytetään myös, kun joku sairastuu: "se lähti vilttiketjuun".

Minulla oli lapsena (yli seitsemän, alta kymmenen vuoden) leikki, johon kuului olennaisesti eräs viltti. Menin vaikka keskellä päivää alkoviin, vedin verhot eteen, asetuin sängylle makaamaan ja käärin itseni peitteeseen päästä varpaisiin. Muistan miltä peite tuoksui ja miten karhealta se tuntui ihoa vasten. Makasin liikkumatta ja yritin (oikeasti!) palata aikaan, kun olin vielä vauva, enkä tiennyt mitään maailman pahuudesta. Yritin vaivuttaa itseni samanlaiseen utuiseen tiedostamattomuuden tilaan kuin vastasyntyneet. Usein nukahdin. Viltin kätköissä, kapalossa, oli lämmintä ja turvallista.

Aikuisena olen tahtomattani ollut vilttiketjussa (s.o. työttömänä) jo yli kaksi vuotta. Kukaan ei ole toistaiseksi halunnut antaa minulle peliaikaa työmarkkinoilla. Pian en enää sitä kaipaakaan. Kuulen viikoittain, miten huonosti entinen työtoverini nykyään työssään viihtyy ja yhdessä ihmettelemme, miten epäonnistunut suuri organisaatiomuutos voikaan olla, vaikka päinvastaista vakuuteltiin vuosikausia ennen sen toimeenpanoa. Miksi haluaisin takaisin siihen kurimukseen?

Siltikin. Tulee vielä monia päiviä, jolloin kaipaan lapsuuteni karheata turvavilttiä. Epäviihtyvyys, henkinen paha olo ja ongelmat eivät katoa peitteeseen kääriytymällä. Eivät ne kadonneet lapsenakaan, mutta hetken lohtua siitä kyllä sai. Nyt yritän pärjätä ilman ja "make the most of it" niin kuin Suuressa Maailmassa sanotaan. Kuka tietää - ehkä vilttiketjussa oleminen ei olekaan kokonaan pahasta.