Olen tainnut tulla vanhaksi. Ei suuresta musiikkielämyksestä toipuminen ennen näin pitkään kestänyt, päiväkausia. Olen monta kertaa lähtenyt konsertista, oopperasta tai baletista kotiin hyvillä mielin, vaikka olisin juuri sielussani itkenyt jonkin teoksen päästä päähän. Olen pohtinut paljon, miten joku ihminen on voinut tuottaa maailmaan jotain niin kaunista ja vaikuttavaa kuin musiikki. Sellaiselle, jolla ei ole hajuakaan säveltämisestä, se on ikuinen mysteeri. Olen tuntenut nöyrää kiitollisuutta ja pienuutta suurten laulajien parissa ja miettinyt mikä on se ainesosa, mikä tekee esimerkiksi Jussi Björlingin äänestä niin kauniin ja ainutkertaisen. Olen kadehtinut säveltäjien ja heidän muusiensa välisiä suhteita, varsinkin Tsaikovskin ja von Meckin. Musiikki on lohduttanut minua, kohottanut mielialaani ja piristänyt päiviäni, mutta kertaakaan ei arkeen palaaminen ole tuntunut näin ankealta. Maailmassa soditaan edelleen, onnettomuuksia tapahtuu, perheessä on sairautta, keittiön lattia pitää kumminkin pestä ja perunat keittää. On hyväksyttävä oma harmaa mitättömyytensä maailmankaikkeudessa, kohdattava vaikeat asiat päivittäin. On sopeuduttava yksinäisyyteen ja pohjattomaan, suunnattomaan kaipuuseen, jolla ei ole nimeä, eikä päämäärää. Eihän tässä näin pitänyt käydä!

Ostin ensiavuksi levyn, mutta aion kuunnella sitä vasta kun olen kotona yksin, ilman häiriöitä. Mielenkiintoista on, että kaupungin suurimman tavaratalon musiikkiosastolta ei löytynyt yhtään Bryn Terfelin levyä. Bad Boys on kuulemma juuri tilattu, mutta en jaksa uskoa, että kaikki muut olisi ennen konserttia ostettu loppuun. No, onneksi sain omani toisaalta.