Heinäkuu päättyi hyvin, tili ei ehtinyt tyhjentyä nollille niin kuin tavallisesti kuun vaihtuessa. Maksupäivät osuivat ilmeisen sopivasti tai sitten syynä on se, etten käynyt missään, en tehnyt mitään mihin tarvitaan rahaa, paitsi päivittäistavaraostokset. Saldo jopa käväisi hetkisen yli tuhannessa eurossa. Siis käväisi. Vuokranmaksun ja tv-luvan jälkeen se palasi taas 'normaaliksi'. Sääkin taitaa pikkuhiljaa olla taittumassa syssyn puolelle, sillä iltasin on ollut niin viileää, että ikkunat on pitänyt  sulkea yöksi miltei kokonaan. Vielä kuuluu pääskysten huuto aamuisin, mutta kohta nekin lähtevät. Haikeaa. Eilen iski kesken kaiken aivan kauhea ihmisen ikävä. Ainakin sen ilmaantumisesta tiedän, että syksy on lähellä, ei nimittäin ole ensimmäinen kerta. Niissä vähissä pihlajissa, joita takapihalle remontin jäljiltä jäi, alkavat marjat jo punertua. Paitsi kaikenkattavaa ikävää tunnen myös miellyttävää kihelmöivää odottavaa kutinaa - olen syksyihminen! Ensin kuitenkin vedän pitkää tikkua, vienkö mukulat eläintarhaan vai käärmeitä katsomaan. Ja kohta juhlitaan kuopuksen syntymäpäivää. Muistan millaisen euforian vallassa olin silloin toistakymmentä vuotta sitten, satoi ja paistoi vuorotellen, pihlajat hehkuivat punaisina marjoista, vehnäpellot kullankeltaisina. Ei siitä voi olla niin kauan.