Ennakkokuvien ja -kuvausten perusteella en oikein tiedä mitä odottaa. Käsiohjelman kannessa mies näyttää uhkaavalta tuijotuksineen ja parransänkineen, konsertti-ilmoituksesta puuttuvat vain hänen rystysiinsä tatuoidut kirjaimet (niissä voisi lukea vaikka 'hate' ja 'war'). Hän aikoo esittää "pahojen poikien" aarioita ja lauluja. Hän tekee yhteistyötä mm. erään viskitislaamon kanssa ja hänellä on suosikkijalkapallojoukkue.

Mitä tapahtuu? Hän saapuu lavalle solakkana ja pitkätukkaisempana kuin missään näkemissäni kuvissa. Sitten hän nostaa housujansa  - ei, vaan vetäisee jostakin (taskuistaan, housunkauluksestaan?) kaksi pulloa olutta. Ensimmäisillä riveillä istuvat varmasti näkevät mitä merkkiä se on. En erota etikettiä, mutta korkin väristä päättelen sen olevan suomalaista. Mitäs tämä nyt on? Maassa maan tavalla, vai? Vai onko tämä maksettu mainos? Onko laulajalla ongelma? Yleisöä se ainakin huvittaa.

Rekvisiitta liittyy ensimmäiseen numeroon, jossa Lemmenjuoman (Donizetti) Dulcamara kehuu itseään ja rohtoaan. Lopulta Bryn Terfel avaa pullon ja kumoaa oluen kurkkuunsa.

Hän on hurmaava. Rakastun heti. Hän näyttää niin tutulta. Hänen näköisiään miehiä on englantilaisissa televisiosarjoissa oikeissa pahojen poikien rooleissa. Tai Suomessa. He saattavat asua naapurissani. Vahinko, etteivät he osaa laulaa yhtä upeasti kuin Terfel. Tai näytellä. Hänen tarvitsee vain rypistää toista suupieltään vakuuttaakseen katsojansa. Hän on myös hyvä showmies, juontaa itse konserttinsa, oikeammin jutustelee ja flirttailee yleisönsä kanssa. Hänessä on jotakin samaa kuin (ja nyt, hyvät musiikkipuritaanit, seuraa kerettiläinen ajatus) amerikkalaisessa näyttelijässä Jack Blackissä, joka on hänkin musiikki- ja huumorimiehiä.

En tässä kertaa Terfelin ohjelmistoa yksityiskohtaisesti. Hänen esiintymisensä ja taiteensa on loistavaa. Vain joissain numeroissa orkesterin pauhu hiukan peittää hänen ääntään. Se saattaa johtua Finlandia-talon kuuluisasta akustiikasta tai siitä missä kohtaa salia istun. Helsingin Filharmoninen kuoro on hyvä, samoin Radion Sinfoniaorkesteri. Kapellimestari Gareth Jones tuntuu saavan orkesterista irti kurinalaista ja täyteläistä soittoa (siitä huolimatta, että hänen kannattamansa jalkapallojoukkue on juuri hävinnyt ottelunsa, kuten Terfel kertoo). Pidän paljon Mozartin Don Giovannin ja Offenbachin Orfeus Manalassa alkusoitoista sekä Saint-Saensin Dance Macabresta.

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla Terfel laulaa enemmän casual-tyyliin, Kurt Weillin Puukko-Mackin ja Gershwinin musiikkia Porky and Bess -musikaalista. En tiedä onko kolme (lyhyttä) ylimääräistä laulajan kannalta jotenkin vakio, mutta eikö hän olisi voinut laulaa vielä yhden lisää! Toivoin kuulevani jotakin hänen äidinkielellään, kymriksi laulettuna. Tosin ennen konsertin alkua ja vielä väliajallakin oli lämpiössä myytävänä Terfelin levytyksiä. Minusta sellainen tuntuu jotenkin markkinamaiselta touhulta. Menen mieluummin levykauppaan ja ostan rauhassa haluamani, koska konsertin yhteydessä ei aikaa valikointiin juurikaan ole.

Ilta on oikea Triumph (C.M. von Weber/Taika-ampuja). Yleisö tömistää jalkojaan ja osoittaa suosiotaan seisten - sellaista en ole ennen kokenut. Ja ilta päättyy aivan liian nopeasti! Tätä on saatava hetikohta lisää. Minusta ainakin tulee ikuinen Bryn Terfel-fani.

Ai, niin. Hänellä on kauniit hymykuopat, kun hän hymyilee. Ja kyllä RSO on sitten hyvä orkesteri.