Sanomalehti muisti minua juhannuksen kynnyksellä laskulla ja ilmoituksella, että tilaushinnat nousevat heinäkuun alusta alkaen. Pisti tosissaan miettimään, lopetanko tilauksen tähän paikkaan ennen seuraavaa laskutusjaksoa, muutanko tilausmuotoa vai pidennänkö laskutusväliä. Viimemainitusta toimesta ei ole mitään hyötyä, menee kerralla enemmän rahaa, vaikkakin harvakseltaan. Kyllä kirpaisee ja kovasti. Tähän asti olen pitänyt kiinni edes siitä, että saan aamukahvilla lukea lehden rauhassa ja perusteellisesti. Toisinaan se on jopa ollut ainoa syy odottaa aamua ja nousta sängystä. Olen vuosien mittaan kasvanut kiinni lehteeni, epäilen, etten osaisi olla ilmankaan. Minulla on oikeus sanomalehteen!

Eivät ilmoittaneet mistä hinnannousu johtuu. Eikä se tähän jää, hallitushan haluaa panna lehtitilauksetkin verolle, ja sitten hinnat nousevat taas. Ensi vuoden alkuun ja satasen perusturvan korotukseen on vielä pitkän pitkä aika, ja senkin vaikutus on jokseenkin plusmiinusnolla. Korotuksen jälkeen en varmaankaan saa sitäkään pientä summaa toimeentulotukea kuin nyt. Kiitos vaan tyhjästä. Enpä ole yksin tämänkään kanssa.

Juhannusta pitäisi kai jotenkin viettää, vaikka se tuntuu samanlaiselta pakkojuhlinnalta kuin kaikki muutkin ryyppäjäiset Suomessa. Joka päivä näen maitokaupassa käydessäni, miten kahden lähiravintolan terassit pursuavat asiakkaita. Oikeastaan kuulen heidän möykkeensä jo kauas, ja pahiten huutavat iäkkäämmät naiset. En lakkaa ihmettelemästä, mistä heillä riittää rahaa istua päivät pääksytysten kaljatuoppien äärellä. Itse olisin jo konkurssissa, jos tekisin samoin. Mistä se raha tulee? Kuka sen maksaa? Eikö näillä ihmisillä ole muita menoja kuin kalja ja tupakka? Vai jättävätkö he kylmästi maksamatta kaiken muun? Ehkä se vähän helpottaisi ajoittaista masennusta, jos heittäytyisin terassilla huutajien kuoroon.