Paha viima, se kaikkein hyytävin, puhalsi viime viikonloppuna syntymäkotikaupunkini kaduilla. Paljon on sanottu ja kirjoitettu tapahtuneesta, iltapäivälehtien lööpit huutavat vielä viikkotolkulla isoin mustin kirjaimin. Minun mittani täyttyi eilen, kun katselin Maikkarin uutisia. Rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilä esiintyi lähetyksessä epämiellyttävästi. Kuka hän on tuomitsemaan sitä nuorta onnetonta poikaparkaa, joka muiden ihmissuhdetaitojensa puutteessa tarttui aseeseen? Sipilä sanoi, että moinen teko ei ansaitse muuta kuin vahvaa halveksuntaa. Se, että poika ei tehnyt itselleen mitään, tuntui Sipilän mielestä olevan vain vielä suuremman julkisuuden tavoittelua, ja uutistoimittajakin lisäsi lusikkansa soppaan puhumalla narsismista. Miten he voivat olla tuota mieltä, vaikka näin äärimmäinen teko saattoi olla se viimeinen avunhuuto, johon nuori mies kykeni. Puheillaan Sipiläkin liittyy siihen armottomien äänten ja vaatimusten kuoroon, joka ajaa ihmisiä umpikujaan. Älkää ymmärtäkö väärin, en halua puolustella ampujan tekoa, mutta minusta on yhtä hyytävää tuollainen armoton tuomitseminen ja empatiakyvyn puute. Yhtä lailla ampuja pilasi oman elämänsä ja kaikkien läheistensä elämän kuin uhriensa ja heidän läheistensä elämän. Silti joku muutaman rikoskirjan julkaissut toimittaja katsoo asiakseen halveksia häntä. Ehkäpä ampuja on saanut halveksuntaa eri muodoissaan osakseen jo ennen tätä?

Kun kaupungissa avattiin uusi uljas kauppakeskus, joku sanoi, että nyt Hyvinkääkin on oikea kaupunki. Että nyt sillä on oikea keskusta. Hyvinkää on ollut kaupunki hamalta kuusikymmenluvulta asti, mutta sitä kaupunkia jossa olen syntynyt ja kasvanut, ei enää ole olemassa. Tuon kauppakeskusjättiläisen tieltä jyrättiin maan tasalle paljon tuttuja maamerkkejä, eikä se mielestäni tehnyt keskustasta yhtään oikeampaa, pikemminkin päinvastoin. Hyvinkäällä on edelleen vain pääkatu ja rautatie keskenään ristissä. Koko pääkadun varsi on täynnä kaikentasoisia ravintoloita ja juottoloita, hienoon entiseen apteekkiinkin piti väkisin perustaa ravintola. Onko kaupungissa nuorisolla mitään muuta tekemistä kuin hakeutua (vanhempiensa lailla?) ravintoloiden asiakkaiksi tai ryhtyä pelaamaan pesäpalloa? Ennen kaupungissa oli paljon työpaikkoja, nyt asukkaat käyvät työssä muualla, alkuperäisiä hyvinkääläisiä lienee väestöstä aina vain vähemmän. Saavatko nuoret kesätyöpaikkoja uudesta kauppakeskuksesta, ettei tarvitse raitilla jouten notkua? Olen ollut poissa Hyvinkäältä jo kauan, mutta jotenkin minusta tuntuu, että siellä vallitsee ikuinen pikkukaupungin mentaliteetti, jota yritetään häivyttää pompööseillä rakennushankkeilla ja rahan valtaa korostamalla - niin kuin niin suuressa osassa koko Suomea. Toisaalta rahaa on kuin roskaa, toisaalta sitä ei koskaan ole tarpeeksi sinne missä sitä kipeimmin tarvittaisiin. Kaikki puhuvat lasten ja nuorten pahoinvoinnista, mutta kukaan ei tee mitään, paitsi ehkä ne sosiaaliviranomaiset, jotka hoitavat kiireellisiä huostaanottoja ja lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisia. On silkkaa hurskastelua vaatia parempaa aselakia ja tiukempia säännöksiä aseiden säilyttämiseen, kun se ei todellakaan ole asian ydin! Eikä koskaan lakata syyttämästä tietokonepelejä ja internetiä, vaikka niihin uppoutuminen on oire, ei itse tauti. Mitä jos katsoisimme peiliin ja myöntäisimme virheemme. Ei se niin vaikeata ole. Vai onko?